Pitkäperjantaina

Sinut Jeesus, Mestari, seuraksi sain,
päivänä pitkäperjantain.
Kävit Getsemanessa kuoloa kohti,
Pyhä veresi hikihelmenä hohti.

Jos mahdollista, ota malja tää multa,
tätä rukoilen sinulta Isä kulta.
Isä enkelit taivaasta luoksensa toi,
ja lempeän katseen poikaansa loi.

Oli Johannes, Jaakob ja Pietari,
jotka Mestari mukaansa valitsi.
Hän pyysi: Nyt rukoilkaa puolestani
ja olkaa vierelläin tukenani.

Vaan ei kauan he jaksaneet valvoa
ja Elämän Herraa palvoa.
Tuli väsymys voimakas kaikille,
eivät olleet he tukena Jeesukselle.

Pian Ihmisen Poika kavalletaan
ja saatetaan kuolemaan julmimpaan.
Nyt täältä pois me jo lähtekäämme
pian kavaltajani me nähdä saamme.

Niin saapui Juudas, tuo petturi
ja Ihmisen Pojan kavalsi.
Jota suutelen, hänet vangitkaa
ja kiiruusti kiinni ottakaa.

Niin Pietari voimalla ihmisen
pois sivalsi korvan papin ylimmäisen,
yhdeltä hyvältä palvelijalta
nytkö Pietarilla on voima ja valta?

Pistä miekkasi tuppeen Pietari,
voisin pyytää Isältä luokseni,
vaikka kaksitoista legioonaa enkeleitä,
nyt kuitenkin kuljen mä kuolon teitä.

Hänet vietiin eteen papin ylimmäisen,
mitä sanoisi tuomari virallinen.
Hän vannottain kysyi: Ootko Jumalan Poika?
Ja Jeesus vastasi: Isän Poika mä olen.

Repäs ylimmäinen pappi vaatteensa:
Emme tarvitse enää todistajia.
Tehän kuulitte, kuinka hän Jumalaa pilkkaa,
oli puheensa meille vain tarua silkkaa.

Niin alkoi kidutus vailla vertaa,
he sylkivät silmille monta kertaa,
rakasta Herraamme, Vapahtajaamme,
mitä seuraavaksi nyt nähdä saamme.

Oli Pietari iltanuotiolla,
ei ollut hänellä hyvä olla.
Ja kaiken kukkuraks Herransa kieltää,
ja kiroten sanoo: En tunne sitä miestä.

Tämä tapahtui hänelle kolme kertaa,
ei Pietarin pelolle ollut vertaa.
Kukon kolmannen laulun jälkeen siellä,
hän Mestarin katseen kohtasi tiellä.

Se katse mursi Pietarin,
hänen silmänsä kostui kyynelin.
Oli uhmakas Pietari langennut taas,
mieli murheellinen ja katse maas.

Kun Juudas huomasi rikoksensa,
hän antoi takaisin hopearahat.
Tunsi raskaana sielussaan syytöksensä,
oli hänellä mielessä aikeet pahat.

Niin saavuttiin pian ristin luokse,
monta opetuslasta ei sinne juokse.
Ja keskelle kahden ryövärin
he ristiinnaulitsi Mestarin.

Siellä avasi suunsa hän seitsemän kertaa,
ei rakkaudelleen nyt ole vertaa.
Siinä itkien hän nyt rukoili:
Isä, anna heille tää anteeksi.

Näin Kuningas, Herra, taivaan ja maan
niin julmalla tavalla surmataan.
Oi Jumala, miksi mun hylkäsit,
ja Poikasi ristille ripustit.

Minä tiedän –  sovimme yhdessä sen,
että kuolen puolesta syntisten.
Sen päätöksen takana pysyn yhä,
se tehtäväni on jalo ja pyhä.

Se täytetty on, hän ristillä huusi,
oli kello silloin jo melkein kuusi.
Ja päällänsä maailman syntilasti,
hän suoritti tehtävän loppuun asti.

Kerran meidänkin tekomme punnitaan,
kun tomuksi muuttuu kullat maan.
Vain Jeesuksen veri voiton antaa,
se meidät ikuiseen iloon kantaa.

kirj. Veli Matti Miettinen